Holsti

Holstin omakotialue on yksi Jyväskylän harvoista osittaisesti säilyneistä 1900-luvun alun esikaupunkiasutusta edustavista työväen asuinalueista. Alueelle tyyppillisiä piirteitä ovat pienimuotoinen 1920-1930-luvun puutalorakentaminen, puutarhamaiset pihat ja kujamaiset tiet. Holstin omakotialue rakentui Kankaan tehtaiden asuinalueeksi ja se liittyi alunperin asutukseltaan samanaikaiseen Kolikkomäen työväen astukseen alueen länsipuolella. Holsti sijaitsee palveluiden aivan välittömässä läheisyydessä. Keskustaan matkaa kertyy muutama kilometri ja Seppälän suurmarkettialue ja kauppakeskittymä löytyy aivan lyhyen kävelymatkan päästä. Lohikosken ulkoilutarjonta Palokkajärven lenkkimaastoineen tarjoaa hyvät puitteet myös ulkoilusta nauttivalle.

 

Paikallinen uutisartikkeli

Asukkailleen rakas

Pirjo Ailio-Hyvönen ja Lalli-koira ovat Holstin tyytyväisiä asukkaita. Kuva: Sami Saarenpää / Keskisuomalainen

Kultaseppä Ailion sukua asuu Holstissa jo viidettä polvea. Ailion perhettä asuu alueella tällä hetkellä kahdeksan jäsentä, ja yhdeksäs syntyy heinäkuussa.

  • Äitini Irma Ailion vanhemmat ostivat täältä tontin vuonna 1927 ja rakensivat siihen talon, johon myös minä olen syntynyt. Tontille rakennettiin uusi talo 1970-luvulla ja siinä äitini asuu edelleenkin, kertoo Pirjo Ailio-Hyvönen, 64.

Hän on asunut koko ikänsä Holstissa, neljässä eri osoitteessa.

  • Hanna-tyttäreni asuu nyt perheineen edellisessä rivitalossamme, ja hänelle syntyy ensimmäinen lapsenlapsemme kesällä. Me rakensimme tämän nykyisen talomme vuonna 1989, tuleva mamma Ailio iloitsee.
Asukkailleen rakas

Holsti on syystäkin asukkailleen todella rakas, sen tunnelma on käsin kosketeltava. Ailio-Hyvönen kertoo, että alue oli aivan maaseutua hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan.

Monissa taloissa pidettiin eläimiä, muun muassa hevosmies Kaistinen teki töitä hevosten kanssa, ja Ahti Välinen hoiti maatilaansa aivan kaupungin kyljessä. Joka talossa oli tietysti perunapelto ja kasvimaa, ja taitaa olla vieläkin.

Alueen keskellä oli iso kenttä, jossa kylän lapset leikkivät, pelasivat pesäpalloa, pitivät hiihtokilpailut ja luistelivat.

  • Täällä asui tuolloin Sulo Pellonpää -niminen legendaarinen mies, joka järjesti kentällä lapsille ja asukkaille kaikkea mahdollista, Ailio-Hyvönen kertoo.

Nyt paikalla on kaupungin yllä pitämä lasten leikkikenttä, se on asukkaille tärkeä ja mieluisa paikka.

Tourujoella uitiin ja pyykättiin

Tourujoella uitiin, pestiin pyykkiä ja leikittiin.

  • Joen varressa oli myös kunnallinen pyykkitupa.

Viereinen Lohikosken alue toimi monissa asioissa yhdessä Holstin kanssa, Lohikoskella käytiin Koskenharjun kansakoulua, ja Lohikosken työväentalo oli molempien alueiden asukkaiden yhteinen kokoontumispaikka.

Myös naapurialueen kirkko on ollut aina yhteinen kohde. Nykyisen Minimanin paikalla oli Jyväshyvän keksitehdas, sieltä saivat alueen lapset toisinaan maistiaisia.

Kadut ennallaan

Vaikka Holsti oli osa kaupunkia, monikaan ei tiennyt alueesta oikein mitään, tosin sama tietämys taitaa olla monella tänä päivänäkin. Alueen kadut ovat olleet samat alusta alkaen.

  • Välillä tuntuu, että niiden kuntokin on ollut samassa jamassa jo kohta sata vuotta, sen verran huonossa kunnossa ne ovat, Ailio-Hyvönen harmittelee.

1970-luvulla Holstin Kolikkomäkeen rakennettiin kerrostaloja, ja myöhemmin Kolikkotien varteen myös rivitaloja, paritaloja ja uusia omakotitaloja. Vanha puoli on säilynyt lähes samanlaisena.

  • Täällä oli aiemmin oma kauppa, Mäki-Matin myymälä ja kaupanhoitajalla oli oikein oma talo. Oli oma päiväkoti ja sen yhteydessä myös oma neuvola. Päiväkoti on nyt lopetettu.
Lähes täydellinen sijainti

Pirjo Ailio-Hyvönen pohtii, että Holstin sijainti on palveluiden suhteen lähes täydellinen, Seppälän kauppakeskittymä on vieressä, samoin Minimani. Kävellen ja pyöräillen pääsee keskustaan helposti eri reittejä pitkin.

  • Bussillakin pääsee Laukaantien varresta. Tosin pysäkille pitää kävellä jonkin verran.

Luontoa riittää Holstissa pikkutarpeisiin, mutta melko läheltä pääsee hiihtämään Tuomiojärvelle tai Kangasvuoreen ja Halssilaan.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Keskisuomalaisessa 31.3.2012. Teksti: Eija Juutilainen / Keskisuomalainen